Tohtori Höyhen

 Tällä viikolla olen viihtynyt paremmin salilla kuin vesijumpassa. Aina vähän fiilikset vaihtelee, se sallittakoon. Ryhdyin pohtimaan näitä kaikenmaailman ravintotietäjiä ja laihdutusohjeita, joita siis pilvin pimein joka paikassa (lähinnä somessa) varsinkin näin alkuvuodesta. Ihanaa, että joku löytää niistä avun. Kyse on kuitenkin pikemminkin itsekurista kuin siitä, että maksat jollekin niistä asioista, jotka parhaiten itsekin jo tiedät. Myös geenit, hormonit ja lääkitys vaikeuttavat painonpudotusta, vaikka miten seuraisi säntillisesti ohjeita. Aina ihmetyttää näissä ohjeissa se, että tuntuu unohtuvan, että me olemme kaikki yksilöitä. Esimerkiksi hokema "aamupala on päivän tärkein ateria". En koko elämäni aikana ole ollut nälkäinen heti aamusta. Kahvia on pakko saada (no ainakin suotavaa). Se nälkä tulee itselle vasta myöhemmin.  Ja toisaalta ihmetyttää senkin asian korostaminen, että voit laihtua, vaikket liiku. Ymmärrän tämän ohjeen silloin, kun on kyseessä henkilö, joka e...

  Huomasin tuossa eilen, että eräs puolituttu (ei fb-kaveri) oli päivittänyt sivuaan ja laittanut kaikkien nähtäväksi kuvan ja tekstin, jossa sanaili jotenkin tyyliin "olen kiitollinen värikkäästä elämästäni". Jep jep. Joskus vuosia sitten jouduttiin aika useinkin perheeni kanssa kuulemaan tämän henkilön huutoa ja perheriitoja (samalla alueella kun asuttiin). Hän on myös kunnostautunut siinä, että riitelee itsensä yleensä ulos työpaikoista vuoden, parin sisällä. Hänellä on myös virkistävä tapa esittää uskovaista ja tosiaan jos ei häntä tuntisi, voisi pitää hyvinkin tervehenkisenä, empaattisena ja hurskaana henkilönä. Tässä nyt vaan noin "isossa kuvassa" (typerä ja liikaa käytetty sanapari, mutta en muuta nyt keksinyt) tulin miettineeksi, että ketä ihmiset oikein kuvittelee huijaavansa tällä kaunistelulla somessa, koska se totuus tulee kuitenkin useimmiten ilmi. No, toki en itsekään laita sitä ruminta kuvaani faceen tai instaan, mutta välillä olen joutunut pulaan tur...

  Kuorokausi on taas avattu, eli ensimmäiset harkat oli eilen. Olen siis vanhassa ja perinteisessä kuorossa, joka perustettu lähes sata vuotta sitten. Toki laulajat eivät ole satavuotiaita, mutta kuoron keski-ikä on varmasti reilusti 60 +. Jäsenistä suurin osa on laulanut yhdessä vuosikymmeniä ja meitä uudempia tulokkaita on tullut mukaan harvakseltaan. Olen tästä ennenkin kirjoittanut, mutta minulla siis tosiaan aika ajoin hyvin ulkopuolinen olo. Nyt kun tarkemmin mietin, niin onko se ihmekään, jos noin moni jo ennestään tuttu vuosikymmeniltä ja itse olen ollut mukana reilu pari vuotta?  Menin kuoroon alunperin saadakseni tehdä jotain luovaa ja toki halusin myös oppia uutta. En ole koskaan ollut mikään erityinen konserteissa kävijä, vaikka musiikista pidänkin. Tuossa kuorossa, jossa nyt olen, on pienehkö uskonnollinen klangi, ja tuntui että joulunaikaan kisailtiin siitä, kuka on käynyt missäkin kirkossa kuuntelemassa joululauluja. Toki pidän itsekin kirkkojen tunnelmasta, mut...