Viime aikoina tapahtunutta


 Kappas, en olekaan aikoihin kirjoittanut. No, mitä on tapahtunut marraskuun alun jälkeen? Olen ollut viikon etelän auringossa. Olen saanut viimeisimmän tutkinnon suoritettua (hoitoalaa). Olen myös saanut asiat liiton kanssa sellaiseen hanttiin, että minun ei kauheasti enää kannata tehdä töitä. En pidä sitä yhtään pahana. Olen liian vanha siihen, että lähden joka päivä tekemään työtä (viimeksi varhaiskasvatus), jossa uhraan sekä fyysistä että henkistä hyvinvointia. Miksikö sitten suoritin hoitoalan tutkinnon? Ihan omaksi ilokseni ja oppimisen ilosta sekä sitä varten, että saan täyden palkan eli olen pätevä myös paperilla, jos joskus vielä teen jotain keikkatöitä hoitoalalla.

Olen myös nyt jatkanut sitkeästi kunnonkohotusprojektiani, jonka siis aloitin syyskuussa. Ideana oli parantaa lihaskuntoa. Olen ollut ahkera, ja käynyt säännöllisesti sekä vesijumpassa että kuntosalilla. Jos olisin lähtenyt touhuun laihdutus edellä, olisin varmaan jo turhautunut. Nyt en ole tehnyt sitä virhettä. Lihaskunto on parantunut, keho kiinteytyy hitaasti mutta varmasti ja hapenottokyky on parantunut. Tämä auttaa myös  toisessa harrastuksessani eli kuorolaulussa.

Iän myötä olen huomannut, että minusta on tulossa entistä introvertimpi. Tykkään tehdä asioita yksin ja en jotenkin tunne oloani kotoisaksi laumassa. Toki se riippuu siitä laumasta. Salilla on kiva käydä, kun kaikki tutut kyllä moikataan, mutta muuten jokainen keskittyy yksilösuoritukseensa. Kuoroharrastuksessa se liiallinen sosiaalisuus harkkojen välillä vähän rassaa. 

Katsoin nyt dokkarin edesmenneestä Miki Liukkosesta. Miki Liukkonen- Mitä et minusta vielä tiennyt. Aivan älyttömän hyvä ja hyvin sanoitettu dokkari. Edelleen surettaa, kun tuollainen lahjakkuus päättää päivänsä noin nuorena (33 v). Mutta hänen isänsäkin sanoi, että Mikillä tuntui olevan kolminkertaiset aivot normaaliin verrattuna, joten hänkin aprikoi, että kuoliko Miki oikeastaan 99-vuotiaana. Hän eli nopeasti ja ajatteli nopeasti. Tunnistin jännällä tavalla omaakin suhdettani elämään ja ihmisiin, eli välillä tosiaan tuntuu, että puhuu ihan jotain eri kieltä kuin muut ihmiset. Sitten yrittää niinkuin olla "normaali", ettei herätä liikaa hämmennystä. Katsokaa se dokkari!

Kommentit

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Ikäkriiseilyä

Kuva
  Ikäkriisiä pukkaa. Ei enää samalla tavalla jaksa (viitsi) asioita, ja muistikin pätkii välillä. Viimeistään peiliin katsoessa hiffaa, että ikä EI ole vain numero.  Tiedän kyllä, että säänölliset elämäntavat, monipuolinen ruoka ja liikunta edistävät terveyttä. Myöskään labratesteissä ei ilmennyt mitään erityistä. Silti on nyt jotenkin ikääntynyt olo ja sille ei kyllä voi mitään ihmeitä tehdä. Korkeintaan voi ehkä odottaa, että kohtaus menee ohi.  En ajatellut turvautua kauneuskirurgiaan edes pienimuotoisesti. En usko, että jokin keinotekoinen aine, jota pitäisi säännöllisin väliajoin pistättää itseensä tuloksen ylläpitämiseksi, niin kohentaisi mitenkään kokonaisolotilaa. Tosin, jos olisi riittävästi pätäkkää, niin voisin hyvinkin mennä kasvojenkohotukseen. Siis kiristeltäisiin roikkuvat osat pois roikkumasta.. Ainoa lohtu tässä on se, että ikääntyminen koskettaa ihan jokaista (paitsi niitä, jotka menehtyvät nuorina). Viikon kuluttua on myös kampaajalle aika. Toivotaan, e...
Lue lisää

Miksi lyödä päätä samaan seinään toistuvasti?

Kuva
  Sain hoitoalan tutkintoni valmiiksi tuossa joku aika sitten. Viimeistä näyttöä tehdessäni mietin, että miksi ihmeessä, kerta toisensa jälkeen, hakeudun samaan ongelmaan? Se ongelma on päiväkoti työpaikkana. Ihan muutamaa harvaa poikkeusta lukuunottamatta minua on aina ahdistanut se ilmapiiri, joka varhaiskasvatuspaikoissa vallitsee. Lapset ovat ok, mutta ne aikuiset eivät. Aivan käsittämätöntä valtataistelua, uhriutumista, selkäänpuukotusta etc. En tunne oloani kotoisaksi vaan lähinnä kiusaantuneeksi. Jotenkin sitä leikkiäkään ei osata ottaa leikin kannalta, vaan kaikki täytyy jotenkin liikaa sanoittaa ja dokumentoida ja selittää.Ymmärrän kyllä, että ilmapiiri on kireä johtuen siitä jatkuvasta resurssipulasta. Sekin on väärin, että on annettu kaiken nykyisen tapahtua. On jossain vaihteessa alettu pitää normaalina sitä, että sinulla ei päiväkotityössä ole mitään taukoja, vaan olet koko ajan käytettävissä. No, niihin loputtomiin teamseihin ja palavereihin tuntuu kyllä olevan aikaa,...
Lue lisää

Pöydän putsausta

Kuva
  Käytiin vuodenvaihteen kieppeillä terapeuttinen viestittely mun lapsuuden naapurinpojan kanssa. Noin yleiselläkin tasolla todettiin, että se aika oli niin eri tuolloin ja että tosiaan meidän omakotialueella taisi lähes joka perheessä olla omat tragediansa, joita muut pystyivät lähinä arvailemaan. Olin aika otettu, kun tämä mun lapsuuskaveri kertoi, että oli aikoinaan opinnäytetyössään erityisopettajuudesta kirjoittanut siitä, kuinka paljon arvosti lapsuuden naapurintyttöä (eli minua) ja jonka vuoksi myös haluaa auttaa niitä, joilla erityistarpeita. Mun lapsuutenihan oli vähän erilainen kuin monella muulla, koska olin ensin kasvattilapsi ja sitten adoptio virallistettiin vasta tuolloin, kun oli viisivuotias. Siihen saakka vatuloitiin, että oliko adoptiovanhempani liian vanhoja vanhemmiksi. Olivat siis tuolloin jo yli 40-vuotiaita. Toinen vanhemmista (äiti) jo lähempänä viittäkymmentä. Oli siis 5 vuotta vanhempi kuin isä. Ei ollut muutenkaan kauhean helppoa olla tasaveroinen perhee...
Lue lisää