Lomamaininkeja

Ensimmäinen viikko lomaa takana. Tai eihän se ole mikään loma palkkatyöstä, koska tein muutaman viime kuukauden aikana taas pienimuotoisia sijaisuuksia/määräaikaisuuksia, mutta lomaa (palkatonta) tämä nyt kuitenkin on.

Koko viime viikon olin vain äärettömän väsynyt ja haluton kaikkeen. Aloin jo pohtia, että tuleekohan takaisin  parin vuoden takainen masennus. En tiedä. Toivottavasti ei. Silti jotenkin alkoi lopulta tuntua vähän paremmalta ja sain tehtyä tai aloitettua muutamia itselleni määräämiä rästihommia. Joita olivat mm ylimääräisen roinan lajittelu ja raahaaminen kierrätykseen, kirpparille tai roskiin. Ja niin sainkin tehtyä ne hommat, eli taas on hetken hiukan kevyempi olo. Myös ikkunoiden pesun aloitin eilen ja sain pestyä sekä ikkunoita että verhoja. Urakka jatkunee tänään.

Olen nyt ajatellut, että koska reilun kuukauden päästä lähden tyttären kanssa Kreikkaan, niin sitä ennen ainakin nyt yritän saada muutaman kilon pois. Ihan siis sen takia, että näyttäisin paremmalta. Saa nähdä, onnistunko. En ikävä kyllä ole sitä ihmistyyppiä, joka unohtaisi syödä. Jotkut ihmiset kuulemma unohtavat.

Joskus pitäisi varmaan mennä tosissaan jonnekin adhd- tms testeihin. Mulla on ihmeelllinen tyyli multitaskata niin, että lopulta on miljoona asiaa vaiheessa, josta taas saan hyvän syyn ahdistua ja väsyä. Ei tunnu helpottavan iän myötä. Eikä yliajattelu varsinkaan.

Tuo pakolla työelämässä roikkuminen on myös yksi stressinaihe lisää. En oikeasti enää haluaisi tehdä mitään, ainakaan säännöllisesti, mutta eläkekertymä on tällä hetkellä sellainen, että pakko pinnistää, halusi tai ei. Yrittäjyyden aikana tuli maksettua se pienin mahdollinen oma eläke (koska ei ollut varaa suurempin maksuihin) ja työhistoriankin takia (naisvaltaiset alat) ei kertymää ole kauheasti, vaikka tehtyjä töitä onkin. 

En oikeastaan jaksaisi pohtia enää yhtää toimeentuloa. Minullahan ei silti ole oikeasti hätäpäivää tai puutetta taloudellisesti.

Nyt näiden työprojektien keskellä on kuvataideharrastuskin ollut tauolla. Vähän harmittaa. Ehkäpä kaikki taas pikkuhiljaa loksahtelee paikoilleen.

Olen myös kärsinyt jonkinlaisesta yksinäisestä olosta. En tiedä, onko se todellista vaiko vain tunne omassa päässä. Kyllähän karma näköjään toimii. Silloin, kun lapset olivat pieniä, sitä aika paljon sanoi "ei" sinkkukavereitten tapaamispyynnöille, kun oli muka niin kiinni perhe-elämässä. Nytpä sitten ei ole kauheasti ympärillä mitään ystäväpiiriä ja henkilöitä, keiden kanssa mennä. Tai sitten asuvat niin kaukana, eri paikkakunnilla, ettei tule usein tavattua. Harmi sekin. Maailmassa olisi paljon kaikkea kivaa, jota haluaisi nähdä ja tehdä. Hyvän kaverin kanssa.
 

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kuolleet lehdet

R.I.P Aira Samulin 1927-2023

Positiivisuus ja "positiivisuus