Ilmankossuapännii

 

No niin, olen nyt kolmatta viikkoa alkoholilakossa. Ei pänni yhtään. Ei tee mieli edes viiniä ruoan kanssa. Ilmeisesti perimäni riippuvuusgeenit eivät ole kuitenkaan niin voimakkaat kuin joskus kuvittelin.

Pohdin noin yleisesti omaa ikäluokkaani. Kun lähdettiin ulos töistä tai opiskelujen parista 80-luvulla, ja oltiin menevinämme yksille, niin eihän se kenelläkään koskaan jäänyt yhteen. Baarissa riekuttiin ja saatettiin lähteä jatkoillekin ja seuraavana aamuna tikkana takaisin töihin tai kouluun.

En myöskään ole mielestäni koskaan käyttänyt alkoholia surun häivyttämiseen. Pikemminkin apukeinoksi silloin, kun mikään ei ole tuntunut miltään. 

Ymmärrän tavallaan oikein hyvin huumeiden käyttäjiä. Alunperinhän on varmaan haettu juuri sitä tajunnan laajentumista. Todella moni taulu on maalattu, kirja kirjoitettu ja musiikki sävelletty huumaavien aineiden vaikutuksen alaisena. Tätä on ollut taatusti vuosisadasta toiseen, käytetyt aineet vain vaihdelleet. Surulliseksi homman tekee se, jos määrät kasvavat ja keho huutaa lisää, vaikka mieli ei enää tahtoisi. Laihat, hampaattomat nistit ovat surullista katsottavaa. Joillain homma sitten taas pysyy satunnaisena kannabiksen pössyttelynä,  eikä johda mihinkään seurauksiin. 

Kaikkeen voi jäädä koukkuun. On se sitten tupakka, alkoholi, huumeet, seksi, liikunta, laihdutus jne jne. Tämä minun alkoholilakkoni on nyt kokeilu, ja toki nyt seuraan, tuleeko niitä paljon puhuttuja positiivisia muutoksia. Joita ovat kuulemma painon putoaminen, ihon kirkastuminen, parantunut uni, energisyys...yksi asia on ainakin varma: rahaa säästyy.

Kommentit

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Ikäkriiseilyä

Kuva
  Ikäkriisiä pukkaa. Ei enää samalla tavalla jaksa (viitsi) asioita, ja muistikin pätkii välillä. Viimeistään peiliin katsoessa hiffaa, että ikä EI ole vain numero.  Tiedän kyllä, että säänölliset elämäntavat, monipuolinen ruoka ja liikunta edistävät terveyttä. Myöskään labratesteissä ei ilmennyt mitään erityistä. Silti on nyt jotenkin ikääntynyt olo ja sille ei kyllä voi mitään ihmeitä tehdä. Korkeintaan voi ehkä odottaa, että kohtaus menee ohi.  En ajatellut turvautua kauneuskirurgiaan edes pienimuotoisesti. En usko, että jokin keinotekoinen aine, jota pitäisi säännöllisin väliajoin pistättää itseensä tuloksen ylläpitämiseksi, niin kohentaisi mitenkään kokonaisolotilaa. Tosin, jos olisi riittävästi pätäkkää, niin voisin hyvinkin mennä kasvojenkohotukseen. Siis kiristeltäisiin roikkuvat osat pois roikkumasta.. Ainoa lohtu tässä on se, että ikääntyminen koskettaa ihan jokaista (paitsi niitä, jotka menehtyvät nuorina). Viikon kuluttua on myös kampaajalle aika. Toivotaan, e...
Lue lisää

Miksi lyödä päätä samaan seinään toistuvasti?

Kuva
  Sain hoitoalan tutkintoni valmiiksi tuossa joku aika sitten. Viimeistä näyttöä tehdessäni mietin, että miksi ihmeessä, kerta toisensa jälkeen, hakeudun samaan ongelmaan? Se ongelma on päiväkoti työpaikkana. Ihan muutamaa harvaa poikkeusta lukuunottamatta minua on aina ahdistanut se ilmapiiri, joka varhaiskasvatuspaikoissa vallitsee. Lapset ovat ok, mutta ne aikuiset eivät. Aivan käsittämätöntä valtataistelua, uhriutumista, selkäänpuukotusta etc. En tunne oloani kotoisaksi vaan lähinnä kiusaantuneeksi. Jotenkin sitä leikkiäkään ei osata ottaa leikin kannalta, vaan kaikki täytyy jotenkin liikaa sanoittaa ja dokumentoida ja selittää.Ymmärrän kyllä, että ilmapiiri on kireä johtuen siitä jatkuvasta resurssipulasta. Sekin on väärin, että on annettu kaiken nykyisen tapahtua. On jossain vaihteessa alettu pitää normaalina sitä, että sinulla ei päiväkotityössä ole mitään taukoja, vaan olet koko ajan käytettävissä. No, niihin loputtomiin teamseihin ja palavereihin tuntuu kyllä olevan aikaa,...
Lue lisää

Pöydän putsausta

Kuva
  Käytiin vuodenvaihteen kieppeillä terapeuttinen viestittely mun lapsuuden naapurinpojan kanssa. Noin yleiselläkin tasolla todettiin, että se aika oli niin eri tuolloin ja että tosiaan meidän omakotialueella taisi lähes joka perheessä olla omat tragediansa, joita muut pystyivät lähinä arvailemaan. Olin aika otettu, kun tämä mun lapsuuskaveri kertoi, että oli aikoinaan opinnäytetyössään erityisopettajuudesta kirjoittanut siitä, kuinka paljon arvosti lapsuuden naapurintyttöä (eli minua) ja jonka vuoksi myös haluaa auttaa niitä, joilla erityistarpeita. Mun lapsuutenihan oli vähän erilainen kuin monella muulla, koska olin ensin kasvattilapsi ja sitten adoptio virallistettiin vasta tuolloin, kun oli viisivuotias. Siihen saakka vatuloitiin, että oliko adoptiovanhempani liian vanhoja vanhemmiksi. Olivat siis tuolloin jo yli 40-vuotiaita. Toinen vanhemmista (äiti) jo lähempänä viittäkymmentä. Oli siis 5 vuotta vanhempi kuin isä. Ei ollut muutenkaan kauhean helppoa olla tasaveroinen perhee...
Lue lisää