Ilmankossuapännii

 

No niin, olen nyt kolmatta viikkoa alkoholilakossa. Ei pänni yhtään. Ei tee mieli edes viiniä ruoan kanssa. Ilmeisesti perimäni riippuvuusgeenit eivät ole kuitenkaan niin voimakkaat kuin joskus kuvittelin.

Pohdin noin yleisesti omaa ikäluokkaani. Kun lähdettiin ulos töistä tai opiskelujen parista 80-luvulla, ja oltiin menevinämme yksille, niin eihän se kenelläkään koskaan jäänyt yhteen. Baarissa riekuttiin ja saatettiin lähteä jatkoillekin ja seuraavana aamuna tikkana takaisin töihin tai kouluun.

En myöskään ole mielestäni koskaan käyttänyt alkoholia surun häivyttämiseen. Pikemminkin apukeinoksi silloin, kun mikään ei ole tuntunut miltään. 

Ymmärrän tavallaan oikein hyvin huumeiden käyttäjiä. Alunperinhän on varmaan haettu juuri sitä tajunnan laajentumista. Todella moni taulu on maalattu, kirja kirjoitettu ja musiikki sävelletty huumaavien aineiden vaikutuksen alaisena. Tätä on ollut taatusti vuosisadasta toiseen, käytetyt aineet vain vaihdelleet. Surulliseksi homman tekee se, jos määrät kasvavat ja keho huutaa lisää, vaikka mieli ei enää tahtoisi. Laihat, hampaattomat nistit ovat surullista katsottavaa. Joillain homma sitten taas pysyy satunnaisena kannabiksen pössyttelynä,  eikä johda mihinkään seurauksiin. 

Kaikkeen voi jäädä koukkuun. On se sitten tupakka, alkoholi, huumeet, seksi, liikunta, laihdutus jne jne. Tämä minun alkoholilakkoni on nyt kokeilu, ja toki nyt seuraan, tuleeko niitä paljon puhuttuja positiivisia muutoksia. Joita ovat kuulemma painon putoaminen, ihon kirkastuminen, parantunut uni, energisyys...yksi asia on ainakin varma: rahaa säästyy.