Pöydän putsausta

 

Käytiin vuodenvaihteen kieppeillä terapeuttinen viestittely mun lapsuuden naapurinpojan kanssa. Noin yleiselläkin tasolla todettiin, että se aika oli niin eri tuolloin ja että tosiaan meidän omakotialueella taisi lähes joka perheessä olla omat tragediansa, joita muut pystyivät lähinä arvailemaan.

Olin aika otettu, kun tämä mun lapsuuskaveri kertoi, että oli aikoinaan opinnäytetyössään erityisopettajuudesta kirjoittanut siitä, kuinka paljon arvosti lapsuuden naapurintyttöä (eli minua) ja jonka vuoksi myös haluaa auttaa niitä, joilla erityistarpeita. Mun lapsuutenihan oli vähän erilainen kuin monella muulla, koska olin ensin kasvattilapsi ja sitten adoptio virallistettiin vasta tuolloin, kun oli viisivuotias. Siihen saakka vatuloitiin, että oliko adoptiovanhempani liian vanhoja vanhemmiksi. Olivat siis tuolloin jo yli 40-vuotiaita. Toinen vanhemmista (äiti) jo lähempänä viittäkymmentä. Oli siis 5 vuotta vanhempi kuin isä. Ei ollut muutenkaan kauhean helppoa olla tasaveroinen perheenjäsen, kun toinen lähestyi vaihdevuosia ja toinen kantoi sodan traumoja.

Jotenkin oli helpottavaa jutella siitäkin, miten samanlaisia kokemuksia meillä oli muutamista lähipiirin henkilöistä. Luulin nimittäin pitkään, että olin ainoa, joka joutui erään lähellä asuvan tytön hampaisiin ja joka vielä ikävä kyllä oli koulukaverikin, mutta samanlainen juoruämmä, kiusaaja ja pahanpuhuja tämä oli ollut myös tätä naapurinpoikaakin kohtaan. Toivomme molemmat yhä, että tämä naikkonen upotettaisiin tynnyriin ja lennätettäisiin raketti perseessä avaruuteen 😀. Kaikkia asioita ei vain huvita antaa anteeksi.

Tätä naapurinpoikaa ja minua yhdisti myös rakkaus eläimiin ja taiteellinen lahjakkuus. Piirsimme paljon yhdessä.

Oli myös jotenkin suloista kuulla, että minusta kuulemma haaveiltiin salaa. Olinhan siis jälkeenpäin ajatellen tuolloin ihan sievä. Hoikka pavunvarsi, jolla pitkät hiukset (ne leikkautin vasta joskus 12-vuotiaana). Silti olin äärettömän ujo ja epävarma, koska sellainen normaali itseluottamus jotenkin jäi kehittymättä. Ja kun oli silmälasit. Ehkä siihen aikaan ei ollut tapana lapsia kehua. Tosin muistaakseni adoptioäitini muisti usein kehua minua. Välillä vaan tuntuu, että mieluiten silloin, kun tein jotain sellaista, jonka hän koki nostavan arvoaan kasvattajana. Mene ja tiedä. Kuten jo kai mainitsinkin, aika oli tuolloin niin eri. Oli paljon piiloväkivaltaa, sekä henkistä että fyysistä, jota pidettiin jotenkin asiaan kuuluvana. 

Tietyssä iässä sitä tosiaan haluaa jotenkin laittaa palikoita järjestykseen ja myös ymmärtää lapsuuttaankin. Sillä tilintekotiellä nyt ollaan. Siksikin tuo keskustelu oli arvokas molemmille. Kiitos siitä.