Vesittäjät

 

Laitoin kuvan hiivaleivästä. Olisi kai pitänyt laittaa kuva pannukakusta, koska se kuvaa paremmin aihetta, josta nyt kirjoitan. Ennenkuin aloitan, kerronkin ensin, että tämä tuttavani, joka petti sovitut lupaukset, pyysi kauniisti ja katuen anteeksi toimintaansa ja minä annoin. Joidenkin mielestä pillastuin tyhjästä, omasta mielestäni aiheesta. Kirjoitin siis aiheesta edellisessä postauksessa, jonka otsikko oli Pinokkio. No, se siitä.

Vesittäjät ovat siis henkilöitä, jotka onnistuvat jollain ihmeellisellä pasiivisuudella tuhoamaan muiden ilon. Jokainen meistä tuntee sen ihmistyypin, joka saadessaan kutsun vaikkapa juhliin, niin lupaa tulla, mutta aivan viime metreillä tuleekin jokin yllättävä este. Toki joskus se este voi olla todellinenkin, mutta uskallan epäillä, että harvemmin.

On todella turhauttavaa järjestää tilaisuuksia, joissa ensin pähkäilet tarjottavien ruokien ja juomien määrän, ja lopulta huomaat, että puolet siitä määrästä olisi riittänyt.

Olen eräässä naisporukassa, jossa aika ajoin järjestetään vaikkapa synttäreitä tai tyttöjen iltoja vuoron perään kunkin kotona. Kutsut tapahtuvat hyvissä ajoin whatsupin kautta ja tulijoita runsaasti, ja aina yksi toisensa jälkeen peruu viime metreillä, eli yleensä meitä on se viiden hengen vakioporukka.

 Tässäkin asiassa olen varsinainen tiukkapiponatsi; mielestäni ne viime hetken perumiset ovat melkein aina osoitus siitä, että tilaisuuden järjestäjää ei arvosta juurikaan. Kyllähän ihminen lähtee sellaisiin tilaisuuksiin, jotka oikeasti kiinnostavat, niin vaikka pää kainalossa. Toki tiedän, että on ihmisiä, jotka ovat sosiaalisesti estyneitä ja ahdistuvat uusista ihmisistä. Tai ihmispaljoudesta. 

Vielä yksi juttu, mitä pohdin, liittyy anteeksiantoon. En voi tajuta lausetta "Annan anteeksi, mutta en unohda". Eihän silloin ole antanut oikeasti anteeksi. Ei silloin voi aloittaa ns puhtaalta pöydältä, jos toinen antaa ymmärtää ettei unohda. Vai voiko?