(
Moby Dick ilmestyi Lontoossa vuonna 1851 nimellä The Whale (”valas”). Kuukautta myöhemmin se julkaistiin New Yorkissa nykyisellä nimellään. Teos ei menestynyt, ja vielä puoli vuosisataa myöhemmin itsekin merenkulkua harrastanut kirjailija Joseph Conrad kutsui teosta muun muassa ”väkinäiseksi” ja sanoi, ettei siinä ollut ”yhtään puhdasta riviä”. Kirjaa myytiin Melvillen elinaikana lopulta vain 3 000 kappaletta.Moby Dickin maine alkoi syntyä vasta 1920-luvulla, kun kriitikot Carl Clinton Van Doren ja D. H. Lawrence nostivat Melvillen modernistisen kirjallisuuden edelläkävijäksi).
Laitoin tuon kirjan kuvan tähän alkuun, se sopii alustukseksi aiheisiin, joista nyt kirjoitan.
Olen aiemmmin melko huolettomasti suhtautunut ilmaston lämpenemiseen ja ollut myös melko neutraali ajatuksissani koskien vaikkapa bensiinillä liikkuvia autoja. Toki mielelläni valitsisin jonkun muun tankkaustavan kuin bensiini. Silti sähköautot eivät ole saaneet minua vakuuttuneeksi niiden ansioista. Ei vähiten siksi, että ne tarvitsevat akkuja, joiden valmistaminen ei sekään ole kovin ympäristöystävällistä ja tullessaan tiensä päähän, ovat myös luontoa kuormittavia jätteitä. Plus että sähköhän on nyt juuri se asia, jonka avulla käytetään valtaa ja rahastetaan. Siitä ei kannattaisi olla niin riippuvainen kuin nykyään ollaan.
Mitä sitten jää jäljelle? Ainakin maa- ja biokaasu. niistä en tiedä vielä paljoa, mutta täytyy perehtyä.
Minun silmäni avasi eräs lukemani kirja: Petra Rautiainen "Meren muisti" (2022)
Tuotekuvaus
Mestarillinen kertomus 80-luvusta, Norjan Lapista, öljynporauksesta ja merten suojelun alkuhämäristä.”Minä tiedän, että meren alle voi kuolla muullakin kuin yhdellä tavalla.”Aapa palaa valtameren takaa vanhaan kotikyläänsä Norjan Ruijaan. Hänellä on yksi päämäärä: puhua vastahankaiset kyläläiset edustamansa öljy-yhtiön puolelle. Tehtävää vaikeuttaa vuosien takainen, kylää koskettanut merellä sattunut onnettomuus, joka liittyy läheisesti myös Aapan omaan kipeään menneisyyteen. Pystyykö ihminen sivuuttamaan alkukantaiset tunteensa ja valjastamaan ne hyötykäyttöön? Ja ennen kaikkea: pystyykö ihminen kesyttämään arvaamattomana vellovan, haavoitetun meren?
Ylläoleva kirjan kuvaus Suomalaisen kirjakaupan sivustolta. Kirjan kustantaja on Otava.
-------------------
Vasta tämän kirjan luettuani tajusin, että miksi valaita ajelehtii rannoille, joista eivät omin nokin pääse pois. Yksi iso syy on öljyn etsintä. Aloin tutkia asiaa netistä, googlettamalla hakusanalla "valaat ja öljy" löytyy paljon infoa. Seismiset testit merenpohjassa vahingoittavat valaiden kuuloa. Kuulon vahingoittuminen vaikeuttaa valaiden kykyä mm kommunikoida, syödä ja suunnistaa uusille alueille. Meteli on samaa luokkaa kuin suihkumoottorikoneen lentoonlähtö kahdeksankertaisena eli 259 desibeliä. Järkyttävää.
Tästä aasinsilta politiikkaan: joskus muinoin pidin vihreitä hyvinkin kannatettavana puolueena, mutta pikkuhiljaa mieli on muuttunut. Heidän toimintansa on mennyt ihmeelliseksi näpräämiseksi. Välillä tuntuu, että metsiäkään ei saisi enää hoitaa (toisaalta järkyttäviä avohakkuita näkee monin paikoin, en tiedä, miksi ne sallitaan) eikä se tasaperseellä Mannerheiminkadulla istuminen tai itsensä liimaaminen arvotauluihin museossa ole mielestäni mikään oikea tapa toimia maailman pelastamisen eteen.
Mutta joo, olen viime aikoina näiden valaiden lisäksi pohtinut paljon mm ilmaston lämpenemistä. Minua ei todennäköisesti ole enää vuonna 2060, mutta lapseni elävät tuolloin (toivottavasti). Mietin vaan, että millaisessa maailmassa. Meneekö elämä lopulta siihen, että pääasiallisena tehtävänä on pysyä hengissä?
Luulen muutenkin, että mm suhde rahaan tulee muuttumaan ja monia ammatteja poistuu. Esimerkiksi siinä vaiheessa, kun ihminen ymmärtää, ettei kaikkea tarvitse omistaa eikä koko ajan tarvitse ostaa, niin poistuu mainontaan ja markkinointiin liittyvät ammatit. Luulen myös että se, mikä lisääntyy, on tuotekehittely ja rakentaminen liittyen kestävään kehitykseen ja myös käden taidot nousevat arvoon arvaamattomaan. Ja kyllä musiikki ja muukin taide pitänevät pintansa, koska ihminen tarvitsee kauneutta ja elämyksiä.
Toivottavasti loppuu myös tyhjänpäiväiset tutkintakohteet ja väitöskirjat tyyliin "Polviin sattuu, kun kompastuu. Suhtautuminen kipuun eri vuosikymmeninä" tai "Pitääkö nälän loitolla paremmin banaani vai kaurapuuro" jne. No, ehkä ihan näin pöhköistä aiheista ei ole väitelty, mutta täysin idioottimaisia asioita tunnutaan usein tutkittavan apurahojen voimilla. Toki kaikkea terveyteen liittyviä asioita kannattaa ja pitääkin tutkia, ja se on arvokasta työtä.
Se tunne kuitenkin ollut jo pitkään, että jollain tavalla me palaamme siihen agraari- eli maatalousyhteiskuntaan ja omavaraisuuteenkin. Siihen, mitä pidettiin joskus niin junttina. Jälleen kerran joutuu toteamaan, että kapitalismi on se suurin elämänlaadun heikentäjä. Se, kun mikään ei riitä ja joka asiassa vain tuottavuus ja nousu ovat tavoittelemisen arvoisia. Surullista. Mutta ehkä ihminen voi muuttua? Voiko?
Kommentit
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!