Työhyvinvointi/työpahoinvointi

 

Kuuntelin sivukorvalla aamukahvia juodessa YLEn kanavaa, jossa eräs kolmekymppinen nainen, restonomi ja sisustussuunnittelija, kertoi irtisanoutuneensa työstään. Päätöstä ilmeisesti helpotti se, että hänellä oli sivubisneksenä myös tapahtumatuotantoyritys. 

Hän esitti vertauskuvallisesti tarpeensa työpaikanvaihtoon: ikäänkuin aviopari, joka on tavan vuoksi yhdessä, mutta kipinä puuttuu, Miksi jäädä siihen, kun voisi todeta että kivaa oli, mutta nyt on aika jatkaa matkaa. 

Jos kiinnostaa, niin haastattelu löytyy yle.fi:stä nimellä Milleniaaleille työhyvinvointi on uusi normaali.

On kyllä kiinnostava näkökulma. Itse olen sitä sukupolvea, joka kasvatettu niin että moista ajattelua on pidetty laiskan ja työtävieroksuvan höpinänä. Hampaat irvessä pitäisi raahautua tekemään päivittäistä työsarkaa, halusi tai ei. Toisaalta varsinkin minun sukupolveani edeltävä väki ei ollut yleensä mitenkään etuoikeutettua, joten sitä työtä oli pakko tehdä, tykkäsi tai ei, jos mieli syödä ja maksaa elämän kuluja.

Silti tuossa milleniaalien ajattelussa on itua: Jos kipinä omaan alaan on sammunut, niin miksipä ei kokeile jotain ihan muuta. Ja onneksi enää ei olla yhden tutkinnon varassa. Itsekin olen ollut monella alalla töissä, ja aika monessa paikassa, jossa ollut näitä samaa työtä nuoresta asti tehneitä, niin saanut huomata että he kulkevat usein laput silmillä. Usealle tekisi hyvää pieni koukkaus toisenlaisiinkin työmaailmoihin. Sen jälkeen kaikki ei ehkä olisi niin itsestäänselvää.

Työnantajallekin voi olla silmiä avaavaa se, kun nuoremmat työntekijät osaavat myös vaatia työhyvinvointia. Se, mikä toimi 20 vuotta sitten, ei toimikaan enää.

Usein järjestetään työttömille työnhakijoille koulutusta siitä, miten töitä haetaan "oikein". Olisi hyvä, jos joskus koulutettaisiin myös työnantajia, että miten työpaikasta tehdään sellainen, että siellä on hyvä ilmapiiri ja mukavaa tehdä sitä työtä. Kyllähän se, että työpaikassa kova henkilökunnan vaihtuvuus, kertoo siitä, että jotain korjattavaa on.