Ikuinen onni

 

Aika usein tulee mietittyä elämän tarkoitusta. Välillä ajatus ko. aiheesta on selkeämpi, välillä melko hajanainen ja sumea. Usein mietin sitäkin, että miksi aina toistuu sama kuvio: jos on superkivaa vaikkapa työpaikassa tai ihmissuhteessa, niin ennemmin tai myöhemmin se hauskuus jotenkin vähenee. Miksi ei aina vaan voi olla kivaa?

Monessa työpaikassa on ollut todella kivaa, eli mukavat työkaverit ja/tai asiakkaat. Tuntuu, että tätä hommaahan voisi tehdä maailman tappiin saakka. Mutta eikös siellä jumankauta ole aina joku hankala/narsistinen/tyhmä pomo/kollega, joka onnistuu latistamaan tunnelman. 

Tästä tulikin aasinsiltana mieleen eräs suomalainen telakka, jossa ilmapiiri huono, koska johtoporras etäinen ja tietysti ehkä myös jotenkin vieraantunut tai kokonaan tietämätön siitä käytännön työstä. Kuulemma ammattimiehille on alettu opettaa suurinpiirtein että miten ruuvimeisseliä pidetään kädessä. Uskon, että turhauttaa ja on lisäksi täysin turhaa toimintaa. 

Sama kuin myynnin ammattilaisille aletaan esitelmöimään, että miten sitä oikeaoppisesti asiakaspalvellaan. Ja onhan ns ruohonjuuritasolla jopa kassatkin laitettu hokemaan joka asiakkaalle hyvää päivänjatkoa.

 Sitten taas ihmissuhteisiin liittyen on usein myös niin, että tyyppi, johon itse voisi ihastua, ei ole yhtä kiinnostunut. Tai ei lainkaan kiinnostunut.Tai sitten perässä roikkuu ihailija, joku outo henkilö, joka on kuin takiainen, eikä ymmärrä lopettaa jahtaamista.

Usein on myös niin, että henkilö odottanut ja sitkutellut vuosia eläkkeelle jäämistä, ja sitten kupsahtaakin juuri ennen h-hetkeä. 

Taitaa olla niin, että sitä täydelisen harmonista elämää ei ole kuin saduissa tai omissa haaveissa. Valitettavasti.