Art ja arki

 


Foibos (m.kreik. Φοῖβος, lat. Phoebus, ”loistava”) on Apollonin epiteetti, jota on käytetty kuvaamaan hänen asemaansa valonjumalana. Apollon liitettiin aurinkokulttiin vasta hellenistisellä ajalla, jolloin muodostui yhteys Apollonin ja Helioksen välillä. Myöhemmin roomalaiset runoilijat käyttivät sanaa kuvaamaan auringonjumala Solia.

Musiikin, taiteiden ja ennustustaidon jumala siis tämä Foibos Apollon. Eräs kreikkalaisen mytologian jumalhahmoista. Valitsin tämän hahmon oikeastaan siksi, että aion  nyt kirjoittaa harrastuksestani kuorolaulusta ja muutenkin vähän ajatuksia taiteesta.

Oikeastaan vasta tämän tammikuun aikana syksyllä aloittamani kuoroharrastus alkanut tuntua riemastuttavalta. Olen siis oikeasti tuntenut viimeksi eilen iloa siitä, että saa tosiaan laulaa "kurkku suorana ja täysin palkein". Meillä on kiva, tuore harjoitteluohjelmisto. Syksyllähän harjoiteltiin kirkkokonsertteja varten, ja se ei ollut yhtä kivaa ja ehkä vähän synkkääkin. Yksi syy tietysti se, että muu porukka harjoitellut kappaleita parisen vuotta (korona-aika sotki harjoituksia ja osa niistä tapahtui teamsin välityksellä), ja minähän olin ehtinyt olla mukana vain muutamissa harkoissa.

Edelleen olen henkilö, joka jotenkin stressaa kaikista sellaisista menoista, joita ei voi aloittaa heti aamusta, vaan pitää odottaa, mutta vähän kerrassaan taas tottunut tähänkin, että joka maanantai-ilta ajelen erääseen kappeliin laulamaan kolmeksi tunniksi kolmenkymmenen muun henkilön kanssa. Mieli on aina hyvä ja kirkas sen jälkeen.

Aasinsiltana tähän musiikin maailmaan aloin ystävän ehdotuksesta seuraamaan Areenasta riemastuttavaa, tanskalaista sarjaa nimeltä Orkestret eli Orkesteri. Aivan huippusarja, kuten tanskalaiset erittäin usein ovat. Draamakomedia tanskalaisen kulttuurilaitoksen sinfoniaorkesterista, jossa kohtaavat toisensa eri henkilöiden egot, suuruudenhulluus ja alemmuuskompleksit. 

Noin yleisesti tuossakin sarjassa taitaa melko pitkälti ideat tulleet todellisesta elämästä. Käsittääkseni orkesterimaailma on melko hierarkinen ja ilmeisesti kyynärpäitä käytellään jonkunkin verran. Kilpailua on varmasti paljon parhaista paikoista. Samoin käsittääkseni baletin maailmassa sama juttu. Vain superlahjakkaat nousevat parhaille paikoille. Ei ole varmaan helppo yhdistää taiteilijan herkkyyttä ja kovaa kilpailua keskenään.

Toki toinen ja yleisin vaihtoehto on pysyä ns riviesiintyjänä. Hoitaa hommansa, muttei rasitu liikaa siitä, että ei ole se kirkkain tähti.

Eilen seurasin instagramissa, kun Manuela Bosco esitti ajatuksiaan taiteesta. Oli hyvin järkeviä ja perusteltuja ajatuksia mm siitä, että miksi itseoppineet kuvataiteilijat ovat niin eri asemassa kuin jonkun alan koulun käyneet silloin, kun valitaan niihin todella arvostettuihin gallerioihin ja museoihin teoksia.

 Moni ala on sellainen, että ei se jossain oppilaitoksessa opiskelu ole mikään automaattinen tae siitä, että sieltä valmistuja olisi jotenkin erityisen osaava tai lahjakas. Suomessa muutenkin jotenkin yliarvostetaan kaikenmaailman tutkintoja. Eihän kirjailijaksikaan "tulla" käymällä jotain koulua. Toki voit avartaa yleissivistystä tai harjoitella kirjoitustyylien eri variaatioita erilaisilla opinnoilla. Tai vain elämällä sellaista elämää, että lopulta on aineksia, mistä kirjoittaa.

Pakko kuitenkin todeta, että ammattisoittajaksi tai varsinkaan  ammattitanssijaksi ei varmaankaan voi tulla ihan ilman koulutusta. Ja klassisessa baletissa toistaiseksi kai melko tarkat kriteerit pituuden ja painon suhteen, ja täytyy olla myös luontaista liikkuvuutta ja notkeutta kehossa. Rautakanki ei ehkä pärjää Joutsenlammessa.

Hän (Manuela Bosco) vertasi mm siihen kuvataiteilijoiden asemaa, että vaikkapa itseoppinut näyttelijä voi päästä teatteriin tai elokuvaan esiintymään, mutta edelleen se itseoppinut kuvataiteilija ei pääse Suomessa tiettyihin näyttelyihin tai tiettyihin yhdistyksiin mukaan. Ymmärrän hänen tympääntymisensä tähän "sisäsiittoiseen" rakennelmaan, koska hänkin on maalannut arviolta yli tuhat taulua, ja vuosien aikana myynyt lähes kaikki työnsä. 

Taiteen arvon pohtiminen on muutenkin vaikeaa ja mahdotontakin, koska meillä kaikilla on ihan erilaiset ajatukset siitä, että mikä miellyttää silmää tai korvaa. Jotenkin tuntuu siltä, että tärkeintä on, että käytät ja kehität niitä lahjoja, joita sinulla on. Surullisinta on se, jollei tee mitään.


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Miki Liukkonen 1989-2023

Kuolleet lehdet

K-H