Roskiskamaa

 

Siivoilin äsken kaappeja. Heittelin pois ikivanhoja asia- yms papereita, joilla ei enää mitään virkaa. Yhteen roskapussiin ladoin sitten pikkutilpehööriä, joka vaan pyörinyt kaapissa viemässä tilaa. Lähtipä roskiin yksi yrittäjäaikainen korttimaksupäätekin. Joskus pohdin sen myymistä, mutta laitetta valmistavasta firmasta sanottiin, että nyt on tullut uudet laitteet ja näillä vanhemmanmallisilla laitteilla ei enää mitään virkaa. Sääli. Laite olisi ollut aivan ehjä, siisti ja kunnossa. Mutta bisnes is bisnes.En tiedä, miksi olen säilönyt sitä kaapissa 10 vuotta. Olen ehkä odottanut jotain ihmettä.

Aamulenkillä ennen siivousta pohdiskelin vähän muitakin asioita. Kuten tätä vanhemmuutta. Olen jotenkin tullut siihen tulokseen, että ehkä vanhemmilta tosiaan odotetaan liikaa. Jotain käsittämätöntä nuhteettomuutta ja täydellisyyttä. Ilmeisesti ihan jokainen trauma, joka aikuistuneella lapsella on, on aina vanhempien syytä. 

Toki on asioita, jotka eivät saisi kuulua lapsuuteen. Esimerkiksi väkivalta. Mutta nykyään tuntuu, että tekee mitä tahansa, niin se häiritsee lapsen kehitystä ja onnellisuutta. Alkoholia ei saisi käyttää lainkaan. Olen itse elänyt lapsuuteni perheessä, jossa ei käytetty alkoholia lainkaan. Suoraan sanoen toivoin, että olisipa käytetty. Olisi voinut olla vähän rennompaa. Nyt joutui liian usein  seuraamaan sitä, kuinka molemmat adoptiovanhempani vittuilivat toisilleen. Ja kyllähän ne jännitteet huomaa, vaikka päällisin puolin yritetäänkin olla normaalisti. Usein ei edes yritetty.

Samaan aikaan ei lapselta saisi vaatia mitään, ja samaan aikaan toiset vanhemmat elävät lastensa kautta ja olettavat, että lapsi tuottaa mainetta ja kunniaa perheelleen vaikkapa jokun harrastuksen tai opintojen myötä. Ja aina on niitä vanhempia, jotka hääräävät sen lapsen puolesta vielä tuolloinkin, kun nämä jo aikuisia.

Usein  se aikuinenkin lapsi taantuu teinin tasolle käydessään lapsuuskodissaan. Ja äiti hössää samaan aikaa kanaemona. Omat välini äitiini paranivat siinä vaiheessa, kun hän lopetti kasvattamiseni.

En osaa uskoa, että täydellistä perhettä on olemassakaan. Se, mikä toiselle on täydellistä, on toiselle kauhistus. Ja väitän yhä, että ihan kaikesta ei aina pidä syyttää lapsuutta. Ihminen on monen asian summa, ja viimeistään aikuisena täytyy ottaa vastuu omasta itsestä. En silti yritä sanoa, että henkisiä vaurioita järkyttävän lapsuuden vuoksi saaneet olisivat jotenkin väärässä. Eivät ole. Tuska on todellinen ja silloin tarvitaan apua. Mutta normiperheen vanhemmat voivat mielestäni olla rauhallisin mielin. Kyllä se hyvin meni. Tärkeintä on rakastaa ja olla turvallinen aikuinen. Eikä niin, että lapsi joutuu ottamaan aikuisen roolin.

Täytyy myös muistaa, että se äiti tai isä on muutakin kuin vanhempi. Hän on ihminen, jolla on oikeus omaankin elämään. Elämä lasten tai lastenlapsien kautta ei ole tervettä silloin, jos mitään muuta ei enää elämään mahdu.

Roskikseen siis vanhat ja luutuneet asenteetkin.

Kommentit

  1. Hyvää pohdintaa!
    Ja yksi asia vielä lisäyksenä: vanhemman ei tulisi olla lapsensa kaveri. Ihmettelen itse kovasti niitä vanhempia, jotka tuppaavat esim. viettämään ns.kosteita iltoja omien aikuisten lastensa kanssa. Minusta se on outoa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu, varsinkin se kaveriksi ryhtyminen alaikäiselle on huono juttu. Aikuisen tehtävä on olla vastuunkantaja ja rajojen asettaja.
      Olen käynyt välillä syömässä ja drinksuilla aikuisen tyttäreni kanssa. Tehty siis treffit jonnekin. Silloin puhutaan usein ihmissuhteista ja viime aikojen tapahtumista. On ollut ihan mukavaa.

      Poista
    2. Juu, tarkoitinkin sitä, että kaljoitellaan oman lapsen kanssa päätyyn asti räkä poskella. Se on tosi surullista - tiedän muutamia tapauksia.

      Poista
    3. Juu, siitä ylenpalttisesta pämppäämisestä ei yleensä koidu mitään hyvää.

      Poista

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Miki Liukkonen 1989-2023

Kuolleet lehdet

K-H