Taideskitsoilua

 

The Mona Lisa (1503–1517) by Leonardo da Vinci is one of the world's most recognizable paintings.





Le Rêve (English: The Dream) is a 1932 oil on canvas painting (130 × 97 cm) by Pablo Picasso. (1881 - 1973)


Laitoin tähän alkuun nyt kaksi täysin erityylistä maalausta. Kumpikin taiteilija osasi sekä piirtää että maalata. Olivat tietysti aivan eri vuosisadoilta. Jos Da Vinci olisi tehnyt jotain muuta kuin esittäviä kuvia, niin uskon että ihmetys olisi ollut suuri. Picassonkin eri tyylejä varmasti ihmeteltiin aluksi, mutta hän uskalsi ja sai kokeilla.

Olen kovasti pohtinut juuri kritiikkiä ja uskallusta. Edelleen minua mietityttää se, että kuka määrittää sen ja millä mandaatilla, että mikä on oikein ja mikä ei? Onko taiteessa oikeaa tai väärää edes? 

Toki varmasti suurin osa meistä on kuullut kultaisesta leikkauksesta. Kultainen leikkaushan on siis  sommittelusääntö, jonka mukaan ihminen näkee tietyt pisteet kuvassa ensin ja siksi pääkohde pitäisi sijoittaa tiettyyn kohtaan. Tuolloin kuvasta tulee tasapainoisempi ja harmonisempi. Kultaisella osalla kuva jaetaan yhdeksään osaan neljällä viivalla pitkittäin ja poikittain. Kultaisen leikkauksen löytämiseen on olemassa oikein matemaattisia kaavoja. Ja nyt tietty kuuluukin kysymys, että pitääkö taiteen olla harmonista silmälle?

Se asia, mikä kirvoitti tähän postaukseen, oli oikeastaan se, että aloin taas aamulla pohtia omaa tekemistäni ja myös tekemättä jättämisiä. Aamun lehdessä esiintyi nuori nainen, joka oli harrastelijamaalari, mutta oli kai saanut jo jotain myytyäkin. Teki siis abstraktia, jotain usein kutsutaan sutimiseksi. Johon kuulemma kuka tahansa pystyy monen mielestä. 

No, minulla syttyi taas yksi lamppu lisää: Olen itsekin haaveillut jonkinlaisesta kuvataiteilijuudesta ja myös muusta taiteilijuudesta (näin "vanhoilla päivilläni"), ja silti laittanut  itse itselleni kapuloita  rattaisiin koko ajan. Kun on sekava sekava sekoitus villiä lasta ja toisaalta pedanttia huolehtijaa, kombo on melko monimutkainen.

Tiedostan kyllä, ainakin joskus, oman lahjakkuuteni. Silti pohdin, että jos tekisin taidetta, niin olisinko kiinnostava ja vakavasti otettava? Että kestäisinkö sen, että minulle tulisi joku sanomaan että "ihan kiva, mutta et ole käynyt kuvataidekoulua". Niin, en niin. Takana on kuitenkin monivuotinen suunnittelijan koulutus ja muutama muukin koulutus. Eli elävää mallia on ahkerasti piirretty, kuin myös otettu vastaan visuaalisen suunnittelun oppeja. Eikä ehkä vähäisimpänä elämänkokemus Ja tiedän, mitä on "abstrahointi". Tiedätkö sinä? Se on yleiskäsitteenä tiettyjen asioiden pakettiin laittamista pelkistämällä ja kuvataiteessa lisäksi pyrkimys pelkistämiseen ja ehkä  abstraktiin.

Luulenpa, että olen nyt mennyt jollekin polulle, joka toivottavasti johtaa johonkin. Joudun vielä jonkin verran pohtimaan rahaa, koska en ole perijä enkä muutenkaan saanut mitään ilmaiseksi. Mutta en myöskään tosiaan halua juurikaan tehdä enää mitään suorittavaa työtä vain työskentelemisen vuoksi. Viime aikoina vihasin päiväkotimaailmaa. Vaatteita voin kyllä silloin ja tolloin myydä, kunhan ei tarvitse kuunnella minkään törtön höpötystä tulostavoitteista, vaan saan tehdä työtä luonnollisena. Pidän kyllä ihmisistä. Usein. En ole myöskään enää nuori, eli voisin olla tosi monelle äiti ja jopa isoäiti. Senkään vuoksi mikään markkinointilässy ei enää iske.

Olen myös itsekin langennut siihen, että arvostellut joitain etuoikeutettuja henkilöitä, jotka saaneet avioliiton, perinnön, ulkonäön tai jonkin muun näkemäni syyn takia taidettaan helpohkosti esille, Ja onhan  sekin totta, että se hyvännäköinen, roiskiva maalari (tai kirjoittaja) on kiinnostavampi kuin jokin tavis. Mutta, eiköhän tässä arvostelussa ole kyse kuitenkin lähinnä kateudesta/turhautumisesta. Kukaan ei ole kieltänyt minua ryhtymästä roiskimaan ja yrittämään samaa. Kestämään sen nuivan kritiikin, että " millähän lihaksilla tuokin luulee pärjäävänsä", Siitähän kaikessa on kysymys. Kestämisestä. Että uskoo niin paljon  juttuunsa, että jatkaa, vaikka koirat haukkuu.

Jotenkin eräästä syystä laitoin alkuun kaksi täysin erilaista kuvaa. Eli Da Vincin esittävän kuvan ja Picasson kubistisen. Olen siis myös yliajattelevana ja neuroottisena tyyppinä pohtinut sitäkin. että jos maalaisin ihan fiilispohjalta ihan mitä vaan, niin tuleeko joku kysymään että "etkö osaa piirtää".  Juu osaan kyllä, vaikken siinäkään ole maailman paras. Mutta ehkä tämän esimerkin avulla saa jonkun kuvan siitä älyttömästä ylikriittisyydestä, joka hajoittaa minua ja estää myös tekemästä monia asioita. Yliajattelu.

Mutta. nyt jotenkin olen ehkä saamassa kiinni siitä, mitä haluaisin loppuelämäni tehdä.  Olla vapaa ja luova. Olen myös ärsyyntynyt( koska ärsyyntyjä olen nähtävästi luonteeltani) mm siitä, että moni kuvataiteilija ja muukin taiteilija jotenkin miettii liikaa kaupallisuutta. Eli maalauksista tehdään kuoseja ja kuoseista astioita  kankaita, tai ryhdytään jotenkin asiantuntijoiksi ja terapeuteiksi ja elämäntapavalmentajiksi välillä köykäisinkin eväin. Eli tässä tulee taas vastaan oma luonteeni ja ikäni. Eli kateus ja epäluuloisuus. Myönnän. 

Olenko sitä sukupolvea, jonka mielestä joku nälkätaiteilijuus on jokin arvo? En tiedä. En. Ei tavoite ole kuitenkaan olla mikään Vincent van Gogh. Tyyppi oli eläissään täysin tuntematon ja kuoli 37-vuotiaana. Ja nyt häntä pidetään yhtenä tärkeimmistä kuvataiteilijoista. Tässä kohtaa tosiaan toivon, Vincentin vuoksi,  että karma ja sielunvaellus on totta.

Lopuksi haluan todeta sen, mitä jo pohdin tätä postausta aloittaessani: tärkeintä on oma tarina ja sen kertominen. Yleensä siihen kuluu koko elämä.


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Miki Liukkonen 1989-2023

Kuolleet lehdet

K-H