Häpeä

 

Luin artikkelin otsakkeella "Häpeävätkö suomalaiset muita kansoja enemmän"? Sosiaalipsykologian ja psykologian professori Aiti Hautamäen mukaan häpeävät. Lähinnä artikkelissa tarkasteltiin sukupolvien ketjuun juurtuneen häpeän katkaisemista.

Häpeän juuret juontavat vanhan maaseudun ankariin elinoloihin, jolloin elämä oli köyhyyttä ja raatamista. Tuolloin ei vanhemmille jäänyt aikaa ja tilaa lasten tarpeisiin vastaamiseen. Hautamäen mukaan lasten myönteisiin aloitteisiin ei vastattu, mutta lasten tekemiin virheisiin reagoitiin. Tällöin lapsista kasvaa pidättyväisiä ja häpeäherkkiä ihmisiä. Hyvin tiivistetty.

Lapsena koettu mitätöinti taatusti synnyttääkin häpeäherkkiä ja estyneitä aikuisia. Samalla lailla varmasti moni vanhempi kokee häpeää siitä, ettei ehtinyt, jaksanut tai osannut huomioida lapsiaan tarpeeksi ja osoittaa hellyyttä. Ehkä juuri tämän vuoksi useat isovanhemmat osoittavatkin lapsenlapsilleen enemmän huomiota ja hellyyttä kuin omille lapsilleen. Myös rakastava parisuhde voi pelastaa ja korjata tunnekylmää ja itseään pienentänyttä ihmistä. Tosin ei aina rakkaudellakaan voi parantaa ketään, jos se kipukohta liian syvällä ja piilossa.

Häpeän tunnehan syntyy myös siitä, että jotenkin kokee, että on huonompi kuin toiset. Myös somemaailma saattaa edistää sitä kuvitelmaa. Sääli. Ei ne muokatut kuvat ja siloitellut kuvaukset täydellisestä elämästä ole useinkaan totta eivätkä ainakaan kadehtimisen arvoisia. Ja olen kai ennenkin maininnut, että usein julkisuuden valokeilassa paistatellut hiljeneekin sen hypetyksen jälkeen ja sitten selviääkin, että taustalla ollut ties mitä draamaa. Kaikella on hintansa. Kolikolla on se kääntöpuoli.

Olisi hyvä muistaa olla armollinen itselleen ja myös niille kanssaeläjille. Ja aikuistuvien lasten ei tosiaankaan tarvitse elää sellaista elämää, jota vanhemmat toivoivat. Heillä saa olla ihan omat unelmansa ja tavoitteensa ja oikeus tulla hyväksytyksi omina itsenään.