Välitilinpäätöksiä

 Tässä on nyt muutama viikko tullut podettua erästä näkökykyyn vahvasti liittyvää vaivaa ja on siis ollut aikaa myös ajatella.

Mielessä on hiukan melankoliaakin, koska pari ystävää muuttamassa pois paikkakunnalta. Ei tosin onneksi kauas, mutta silti on vähän orpopiru-olo. Ja taas huomaa, miten huono ystävä on itsekin; liian harvoin tulee tavattua niitä tärkeitä ihmisiä. 

Talvi on tälle laiskalle bloggarille aina sellaista käpertymisen aikaa. Haluaisi vaan maata sohvalla ja katsoa putkeen Kotikatua Areenasta. Jotenkin mitä vanhemmaksi tulee, sitä vahvemmin huomaa omat ominaispiirteensä, Kuten että olen hyvin kaksijakoinen. Rakastan juhlia ja hyvää seuraa, ja toinen puoli minusta haluaa vetäytyä, olla vastaamatta puhelimeen ja  olla osallistumatta mihinkään pakollisiin kuvioihin. Mukaan lukien työelämä. Jotain keikkaa voisi aika ajoin heittää, mutta ei ole enää tahtoa sitoutua mihinkään. Ja kuten aiemminkin olen todennut, niin  työelämä on mun osalta melkolailla nähty.

 Olen hiukan ärtynyt myös omiin opiskeluvalintoihini: aikoinaan valmistuin vaatesuunnittelijaksi keskelle suurta lamaa, eikä oma intohimokaan alaa kohtaan ollut riittävää. En ollut silloin enkä vieläkään mikään verkostoituja tai social butterfly. Nyt vanhoilla päivillä opiskelin hautausalaa joka todella kiinnostava ala, mutta töitä ei tunnu olevan, vaikka toisin luulin. Seurakuntayhtymät eivät palkkaa, koska olen kirkosta eronnut, ja hautaustoimistot pyörivät yleensä suvun ja suhteiden voimin. Eli se siitä tutkinnosta. Suurissa haaveissani maalaan ja kirjoitan, mutta aloittaminen tuntuu olevan vaikeaa, koska myös keskittymiskyvyssäni jotain häikkää.

Joulunaikaan nousi myös esiin vanhemmuus. Tuntuu että äidit ja tyttölapset ovat useammin napit vastakkain kuin mitä äidit ja pojat. Itse olen syytellyt monista asioista sekä biologista äitiäni että adoptioäitiäni, molemmat jo edesmenneitä. Karma toimii tässäkin, nyt saan aika ajoin negatiivista palautetta omilta lapsilta, varsinkin tyttäriltä. Joskus kyllästyttää todenteolla se, että isät selviävät, ainakin meidän perheessä, vähemmällä kritiikillä. Toisaalta mietin, että ehkä omatkin lapset huomaavat omassa vanhemmuudessaan aikanaan sen tosiasian, että teet niin tai näin, niin aina joku on tyytymätön. 

Kaipa tässä on nyt välitilinpäätöksenä opiskella armollisuutta itseä ja myös toisia kohtaan. Poimia ne valonpisarat, joita kuitenkin enemmän kuin tummia sävyjä. Tasapainoilua.