Ajatusten ajelehtimista

 Päässä soi nyt nyt Tuure Kilpeläisen "Ystävänpäivä". "Sä oot mun, kun valot on sammuneet, sä oot mun, kun pöytiä siivotaan, sä oot mun, se mitä viivan alle jää". 

Jotenkin tuli tänään mieleen sekä ystävyys että yksinäisyys. En tunne kovin usein yksinäisyyttä. Ulkopuolisuutta ja tyhjyyttä ajoittain. Olen varmasti uhrannut ystävyyssuhteita, tai ainakin menettänyt parhaita paloja sillä, että olen ollut liikaa tapaamatta kavereita.. Olen valinnut puolison ja lapset silloin, kun olisi ollut tilaisuus tavata ystäviä. Sen vuoksi olen joutunut huomaamaan, että ei minulla niitä ystäviä kauheasti ole. Toisaalta tuntuu, että ne harvat ystävät täyttä kultaa. Voi puhua mistä vaan, täysin teeskentelemättä. Osan olen tuntenut vuosikymmeniä, osa on tuoreempia tapauksia.  Yhteistä kaikille ystävilleni on se, että he hyväksyvät minut sellaisena kuin olen.

Minulla on haave siitä, että minulla olisi iso talo, josta tulisi sellainen Ystävyyden talo, jossa ystävät voisivat hengailla, yöpyä ja parantaa maailmaa. Olen ihmisenä jotenkin kutistunut perhe-elämän myötä. Muuttunut sellaiseksi sohvaperunaksi, jollaiseksi nimenomaan en halunnut tulla. Haluaisin osata avata taiteelliset hanani. Haluaisin maalata, kirjoittaa, puhua, tanssia. Avata viinipullon keskellä yötä ja olla ottamatta ketään ja mitään huomioon. Haluaisin, että talossani soisi musiikki ja se olisi paikka jossa voimaannutaan. Ja kuplisi ilo ja hyvä olo. Elämästäni puuttuu ihan liikaa naurua ja hassuttelua.

Eräs pitkäaikainen haaveeni liittyy Helsinkiin.  Ja tämä haave siis ollut kauan. Haluaisn tavata ihmisen, joka tuntisi Helsingin kuin omat taskunsa ja jonka kanssa voisin kiertää kaikki mielenkiintoiset paikat. Haluaisin asua arvoalueella jossain upeassa jugendtalossa. En tiedä, mistä tämä haave on saanut alkunsa. Toki rakastan vanhoja taloja ja historiaa, ja aloin katsoa uusintoina Kotikatuakin, koska maisemat niin idylliset. Nuorena, parikymppisenä haaveilijana kyläilin joskus Linnunlaulussa eräällä huvilalla, jossa asui sukulaiseni, ja sydämeni pakahtuu vieläkin niistä muistoista. Lisäksi äitini asui Helsingissä muutaman vuoden ollessaan nuori nainen, ja jotenkin haluaisin kulkea ja elää niillä kaduilla ja kortteleissa, joissa hänkin kulki ennenkuin kohtalo puuttui peliin.

Toivon, että Fortuna puuttuisi elämäni kulkuun tulevana vuonna 2022, ja alkaisin saavuttaa unelmieni asioita konkreettisesti. Kiitos tästäkin vuodesta.Nyt voi elää hetken kuin viimeistä päivää, kun on 31.12.2021.