Pentuja ja poikasia

Tohtori Höyhen pohtii aika ajoin näitä vanhemmuuden iloja. Pahnanpohjimmainenkin lentää pesästä parin vuoden sisällä. Olen välillä kuunnellut sivusta, kun sisarukset keskustelevat lapsuudestaan. Täytyy kyllä sanoa, että muisti on valikoiva itse kullakin. Juuri, kun on onnitellut itseään, kuinka kaikesta huolimatta onnistui kasvattamaan täyspäisiä lapsia, tai sanotaan että lapsista aikuisia, ja on vähän säälinytkin itseään, kun parhaat vuodet menivät aikalailla lasten ehdoilla, kun ei ollut paljoa tukiverkkoja käytössä, niin saakin kuulla lasten suusta jotain ihan muuta. Että kuinka meitä vanhempia ei kuulemma kiinnostanut yhtään, missä he kulkivat, ja kuinka toimittiin väärin siinä ja tässä asiassa. Mitäpä siinä sitten pullikoimaan vastaan, jos perilliset ovat sitä mieltä. Itsellä kyllä se mielikuva, että melko tiukasti vahdittiin touhuja ja laukattiin perässä, varsinkin ennen murrosikää. Murrosiässä sitten ainakin toisen mielestä annettiin liikaa vapauksia, vaikka omasta mielestä annettiin siimaa välillä, koska luotettiin.

Olisikohan ihmismaailmassakin helpompi tämä eläinmaailman systeemi, eli kun pennut tarpeeksi isoja pärjätäkseen omillaan, niin ei kun laitetaan maailmalle omine nokkineen? Toisaalta ihmisen mieli ei toimi ehkä samalla tavalla. Enkä toisaalta usko, että yksikään vanhempi selviää vanhemmuudestaan ihan puhtain paperein.
 

Kommentit

  1. Unohtui vielä mainita kirjoituksessa se, että usein sisarukset myös kokevat, että jotakuta on suosittu, vaikka jokaista on pyrittu kohtelemaan samanarvoisesti.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Out of the box

Hyvä jätkä

Helle. Uhka vai mahdollisuus?