Tohtori Höyhen

  Minulla on tuolla pohjoisessa jokseenkin ikäiseni serkkupoika, jonka kanssa tulen hyvin toimeen, kunhan ei liian usein olla tekemisissä. On siis oikeasti kiva ihminen, mutta alkoholi ei sovi hänelle(kään). Provosoituu ja provosoi, ja on siis aika väsyttäväkin. Tiedostaa sen kyllä onneksi itsekin. Jossain kohtaa lopetin hänen puheluihinsakin vastaamisen kun en jaksanut yhtään sitä honottavaa känniääntä, joka ei antanut lainkaan suunvuoroa. Eilen serkku laittoi sitten whatsup-viestiä. Selitti, että on lahjoittanut aikuisille lapsilleen rahaa. Että lakimiestuttava oli kuulemma oikein  neuvonut, että lahjaveroa ei tarvitse maksaa alle 5000 euron arvoisista lahjoista. Olettaen siis, että et ole kolmen vuoden aikana saanut samalta lahjoittajalta. Tuo tieto kyllä löytyy ihan verottajan sivuiltakin. Lahjoitusasiansa selvitettyään hän tapansa mukaan ryhtyi selittämään raha-asioitaan. Yleensä ruikuttaa sairaseläkkeestään, joka siis oikeasti on keskimääräistä parempi, koska on tehnyt t...

  Joskus olen aiemminkin varmaan kirjoittanut tästä samasta aiheesta, eli siitä, kun selfieitä muokataan todella rankalla kädellä ja sitten ne laitetaan someen. Joku on joskus sanonut, että itselleen voi myös kuvitella onnellisen lapsuuden . Joka kai perustunee jonkinlaiseen itseterapointiin ja anteeksiantoon ja elämässä eteenpäin menemiseen. Onko myös niin, että sitä ajattelee, että lopulta näyttää juuri siltä, miltä tahtoo? Eräs tuttavani, sellainen ihan tavallinen, vähän pyöreä 50 plus harrastaa tätä kuvanmuokkausta . Jotenkin siitä haluaisi sanoa tai ainakin kysyä, että miksi muokkaat itsesi tunnistamattomaksi, mutta eihän siitä oikein voi sanoa, kun ei tiedä, miten toinen reagoi. Niinpä siitä voi sitten ainakin kirjoittaa blogissaan💁😉. Samainen henkilö ihmetteli sinkkuvuosinaan, että miten ne tindertreffit ei oikein etene. ensimmäistä tapaamiskertaa pidemmlle. No joo, jos lähdet tapaamaan Brad Pittiä ja saatkin Severi Suhosen, niin saattaahan se hymy hyytyä. Siis tuollais...

  Paljon kirjoitetaan toksisesta positiivisuudesta. Sehän tarkoittaa tilannetta, jossa myönteistä asennetta vaaditaan tai korostetaan siten, että se vähättelee aitoja tunteita (erityisesti negatiivisia tunteita ja vaikeita tilanteita). Kyllähän sitä välillä tuntee itsensä aikamoiseksi valittajaksi, mutta kyllä se valittaminen ja rehellisyys omia tunteita kohtaan myös vapauttaa. Itselleni ei sovi se kulta- tai hopeareunuksen näkeminen jokaisessa paskassakin asiassa. Vaikkakin osaan olla kiitollinen kaikesta hyvästä, jota tässä elämässä olen saanut osakseni. Reagoin ja ärsyynnyn kohtalaisen nopeasti. Olen itsekin miettinyt (viimeksi tänä aamuna) sitä asiaa, että miksi minulla on esimerkiksi monia työpaikkoja kohtaan hyvin jyrkkä ja epäilevä asenne. Tiedän syyn. Esimerkiksi vaatetusalalla toimiessani asiakkaat pitivät minusta ja minä heistä ja samoin päiväkodeissa tulin toimeen yleensä hyvin lasten ja heidän vanhempiensa kanssa. Ja sama myös hoitoalan paikoissa. Olen ollut hyvä työssä...

  Olen jotenkin viime aikoina hämmästellyt itseäni ja lähinnä tapojani ajatella. Pitäisiköhän lähteä terapiaan? Tuntuu nimittäin siltä, että jotkut lapsuuden traumat ovat pulpahtaneet uudelleen pintaan. Lapsena siis koin usein olevani jotenkin ulkopuolinen, erilainen ja yksinäinenkin. En oikeastaan tarkasti osaa sanoa, että miksi. Ehkä se liittyy jotenkin erityisherkkyyteeni (jonka olen diagnosoinut itse). Aistin asiat aika vahvasti.  Olen vaan viime kuukausina huomannut, että ajattelen asiat jotenkin oudosti ja jopa voisi sanoa että lapsellisesti. Minusta tuntuu hyvin siltä, että olen jotenkin näkymätön. Että esimerkiksi sosiaalisissa tilanteissa muita kuunnellaan enemmän kuin minua ja tunnen siis itseni jotenkin "sivuutetuksi". Ilmeisesti itseluottamuksessani on nyt jokin häiriö. Olen kuitenkin mielestäni ihan älykäs ja mieheni mukaan myös kaunis nainen. Eli ei mitään syytä kokea itseäni jotenkin huonommaksi kuin muut. Täytyy seurata tilannetta.

  On ollut melko viileähkö kesä. Kaikki kasvit kyllä kasvaa kohisten, koska vettä on riittänyt. Tosin kasvihuoneessa kaikki etenee melko hitaasti. Juhannuskin oli ja meni. Mökkeiltiin 4 päivää omassa porukassa ja se oli ihan mukavaa. En pyydellyt ketään viettämään tätä keskikesän juhlaa kanssamme, koska jotenkin olen aika kyllästynyt ihmisiin, joille ei koskaan mikään sovi tai mitään ei ainakaan voi lyödä lukkoon tai itse ehdottaa.  Mökillä, joka sijaitsi Raumalla, oli huonosti lämpiävä ulkosauna ja ulkohuussi, mutta itse mökki oli kiva ja pieni ja siellä oli myös ilmalämpöpumppu. Tällä reissulla tarvittiin lämmitystä, ei viilennystä. Katetulla terassilla oli kiva istuskella ja katsella kaunista järveä. Tuli kyllä pari kertaa pulahdettuakin tuonne jääkylmään veteen eli talviturkki on heitetty. Luonto siellä mökillä oli muutenkin hurmaavaa. Paljon saniaisia aluskasvillisuutena mäntymetsässä ja erittäin kaunista ja puhdasta kaikin puolin. Juhannus oli siis onnistunut. Ruokaa oli...

  Luin jotain haastattelua siitä, miten  henkilö kertoi etäiseksi ja vieraaksi jääneestä isästään, joka asui siis toisessa maassa. Isää ei kauheasti kiinostanut se, että hänellä on lapsi jossain. Haastateltava henkilö  myös jatkoi jotenkin näin että "isäni oli myös tunnettu hurmuri ja naistenmies".  Aloin miettiä, että jostain syystä noilla määreillä (hurmuri ja naistenmies) tästä henkilön isästä kuitenkin välittyi jonkinlainen positiivinenkin kuva, tai että "no ok, ymmärrettävää, ettei ollut aikaa lapselleen, koska oli hurmuri ja naistenmies". Jos haastateltavan henkilön isä olisi kuvailtu vaikkapa sanoilla "itsekäs ja kuivakka kirjanpitäjä, jolla ei ollut juurikaan ystäviä", niin heti mielikuva olisi paljon huonompi ja tuomitsevampi. Ehkä joku saa kiinni tästä ajatuksesta, jota hain. Haen tällä sitä, että miten isoa osaa kaikessa näyttelee henkilön habitus. Jollain tavalla tuntuu, että ulkoisilla avuilla varustetulle henkilölle ehkä suodaan enemmän vapau...